Uni

Voi hurja. Heräsin tänä aamuna jostakin keskeltä merta kapeilta pitkospuilta automme kanssa ja joku vielä meni kolhimaan autoamme siellä. Annina, olit mukanani. Ajoimme kapeaa tietä merelle ja koko ajan törkit minua hereille, kun nukahtelin rattiin. Meri vaahtosi molemmin puolin eikä tien reunoilla ollut kaiteita. Tiellä pysyminen oli aina ihan hiuskarvan varassa ja vähältä piti -tilanteita oli monia.

Tulimme kohtaan jossa tie muuttui pitkospuiksi, jonkalaisia on suolla. Pitkospuut kelluivat meren pinnalla ja niihin oli osuttava, vaikka niitä ei oltu edes mitenkän kiinnitetty toisiinsa ja ne keinuivat meren päällä. Adrenaliinia tuntui olevan riittävästi veressä. Kammottava tunne. Siitä vaan oli ajettava yli ja aina vain nukutti ja välillä sä taas törkit hereille.

Lopulta tultiin aivan ihanaan paikkaan, missä meressä oli sivuilla saaria ja edessäkallioita. Saarilla kasvoi ihania puita, jotka oli täynnä punaisia marjoja. Auto parkkiin ja valokuvaamaan (edelleen parkkeerattiin pitkospuille, jotka johtivat edessä kallioiseen saareen. Millään ei meinattu päästä kapeita pitkospuita pitkin kameran kanssa kalliolle.

Perillepäästyämme muistin että en ollut lukinnut autoa ja yhtäkkiä autoa ei näkynytkään missään. Kuka sen oli varastanut? Kiipesin kalliota alas. Sinä vaiheessa luulin vielä että olemme yksin, mutta huomasin, että paikalla oli muitakin autoja. Joku oli tehnyt kunnon peräänajon meidän taakse parkkeeratun auton perään ja koko autojono oli siirtynyt 10 metriä eteenpäin. Naapuriauton omistajalla oli rekisterinumero ylhäällä kolhut aiheuttaneesta autosta. Huokaisin helpotuksesta ja yhtäkkiä se mies, jolla ne rekisterinumerot olivat, hävisi ja mä harhailin kallioilla etsimässä häntä ja mietin mitä Kalle sanoo kun auto on kolhittu ja en edes tiedä kuka sen on kolhinut. Siihen heräsin. Huh.