Vihdoinkin kotona

Kotona. Käytiin poikien kanssa Pohjanmaalla moikkaamassa mummia ja isomummoa. Laitetaan tähän nyt ensin muutama valokuva, niin pehmentää tämän jälkeen seuraavaa vuodatusta. Periaatteessa ihan kiva visiitti ja päästiin nauttimaan lumesta ja pakkasesta, pelaamisesta ja äidin herkuista ja shoppailusta, joten ihan odotusten mukainen reissu. Siinä mielessä oikeinkin kivaa, että mummi ehti tällä kertaa pariin otteeseen ulkoilemaan lasten kanssa, mikä on harvinaista herkkua ja 84-v. isomummokin pelasi Carcassonnea mun ja poikien kanssa kuin vanha tekijä.

...mutta sitten tulee se ISO "mutta":
Täytyy sanoa että elämäni kauhein reissu. Huh. Kalle jäi kotiin, koska on tämän viikon töissä. ...ja minä torvi jätin kaikki eläimet Kallen hoteisiin, kun olen vähän kömpelö peräkärryn kanssa ja nyt oli aika liukasta. Jo ekana iltana meinasin kuolla ikävästä. Kukaan ei nuuskuttanut korvaa eikä nuollut naamaa. 84-v. mummonikin totesi, että kyllä on hiljaista. Niin oli - lasten mekastuksesta huolimatta.

Ensimmäisen aamun valjetessa heräsin Samun itkuun: koiria ikävä. Niin minullakin. Kuljin päämäärättömästi huoneesta toiseen katsoen kelloa, miettien mitä tekisi. Kaikenlaista mukavaa tekemistä oli mukana itsellenikin, mutta en osannut aloittaa mitään. Teki mieli kotiin. Maanantaina ikävä pahentui, kun kuulin, että Kalle oli vastoin nimenomaisia sanojani jättänyt töistä tultuaan lenkin jälkeen koirat kotiin ja mennyt korjaamaan maasturia vanhempiensa autotalliin. Mä katsoin ihania Pohjanmaan aurinkoisia hankia ja mietin kuinka hauskaa Dilbertillä ja Wilmalla olisi ollut siellä ja nyt istuivat yksin illankin kotona. Voi ääh :-( Pakkasin tavaratkin jo valmiiksi, jos lähdettäisiin kotiin. Tiistai-aamuna Samu toi mulle auton avaimet ja sanoi että nyt lähdetään kun on niin ikävä koiria ja kissoja. Riemastuin, mutta Samu muutti mielensä, kun pääsi mummin kanssa kelkkailemaan ja mummi olisi pahastunut aikaistetusta lähdöstä niin paljon, että tajusin että olisi paras jäädä ja olla vielä yksi yö niin kuin alunperin oltiin sovittu. Voitte uskoa että tiistai-iltana oli visusti jo kaikki tavarat pakattu aamua varten. Kun keskiviikkona oltiin päästy matkaan, Samu alkoi itkeä autossa kun on niin Dilberttiä ikävä. Mitään taukoja ei pidettäisi ja mentäisiin suoraan kotiin, sanoi Samu. Lempäälän Ideaparkissa pysähdyttiin kumminkin syömään. Samun mielikin parani vähän.

Mitä tästä opimme?
Ei KOSKAAN enää tällaista reissua. Samaa mieltä ovat molemmat pojat. Koirat ja kissat on takuulla mukana, kun mummolaan lähdetään. Emme arvanneet että ilman eläimiä lomailu olisi näin rankkaa. Miten eläimiin voi kiintyä tällä tavalla? Luulin oikeasti että on kivaa vaihtelua päästä ilman eläimiä liikkeelle, niin ei tarvitse yömyöhällä lenkittää ketään ja voi päivällä shoppailla rauhassa ja voi matkallakin pysähtyä mihin haluaa ja olla tauoilla niin pitkään kuin haluaa (kuten me tehtiinkin mennen tullen Ideaparkissa), mutta ei. Mikään noista asioista ei ollut yhtään hauskaa, kun ajattelin, kuinka kivaa eläimillä olisi ollut mukana.

Dilbert ja Wilma olivat ihan ilosta sekaisin kun tultiin kotiin. Dilbert toipui nopeammin, mutta Wilma, joka on laumaviettisempi kuin Dilbert, ei tiennyt pitkään aikaan miten päin olisi ollut ja ketä kiehnannut. Ihana tulla kotiin, kun joku on noin iloinen.

Illalla lähdin koirakouluun molempien kanssa. Dilbertin oli vaikea keskittyä ja sähläsi - ilmeisesti kävi niin kierroksilla siksi kun oli juuri saanut laumansa kotiin. Matkalla koirakouluun mut puhallutettiin ja poliisi halusi rapsutella kanssani etuistuimella istuvaa Wilmaa. Kyseli pureeko se jos rapsutan sitä jne. Olisi pitänyt sanoa että varmasti puree, niin oltaisiin ehditty koirakouluun ajoissa. Nyt myöhästyttiin hiukan, koska nää juuri ja juuri aikuisuuden kynnyksellä olevat (?) poliisipojat eivät malttaneet lopettaa rapsutusta.

Vasta sen jälkeen kun tultiin koirakoulusta takaisin, kissat olivat taas tottuneet ajatukseen että ollaan taas kaikki kotona. Aikaisemmin illalla ne selvästi vierastivat jopa mua. Miten se voi käydä näin äkkiää? Tietty äkillinen melutason nousu voi olla traumauttavaa. Onneksi yöllä kisut jo tunkivat ihan vapaaehtoisesti syliin kehräämään ja kellimään.

Huomenna puretaan tavarat ja laitetaan paikoilleen ja iltapäivällä vauvakutsuille. Jee :-) Perjantaina on koko kissakoplalla ajat Vettoriin. Pikkukissat kastroidaan ja Valtterilta poistetaan hammaskivi eli koko kissasakki toipuu narkoosista loppupäivän ja hoippuvat humalaisina huoneesta toiseen. Kastrointi on nyt kumminkin pakko tehdä ja sain hyvään kohtaan ajan, kun on viikonloppu edessä ja ehkä (toivottavasti) vielä maanantaikin vapaata, niin voin hoidella potilaita kotona viikonlopun.

...ai niin, lähetin sen hakemuksen Alavudelta tiistaina. Onhan se niinkin, että jos jostakin syystä siitä huolimatta että mulla ei ole työhön vaadittavaa tutkintoa sen työn saisin, niin silloin ainakin voisin olla varma, että juuri se työ on just mulle tarkoitettu, koska kaiken järjen mukaan tuon oven ei pitäisi avautua. Jos niin käy niin siihen vaaditaan ihme ja järjestelyjä joita kukaan ihminen ei voi tehdä (esim. tilanne, jossa yhtäkään pätevää hakijaa ei ole)! Jos en tuota työtä saa, niin silloin ei ole vielä sen aika tai sitten tuo ei ole just se työ, joka on mua varten, esim. siksi että siinä on vain puolet maahanmuuttajatyötä. Tajusinpahan jotakin ainakin: mä haluan tehdä maahanmuuttajien kanssa työtä. Jos ei nyt niin ehkä myöhemmin.