Ajatuksia vuoden vaihtuessa

Voi mitä ihania lumikuorrutteisia puiden oksia ikkunasta näkyy! Mietin onko koskaan aiemmin meidän piha näyttänyt yhtä kauniilta, mikä taideteos!

Vuosi vaihtui ystäväperheen seurassa. Lapset olivat innoissaan, pikkukissat nukkuivat jossakin koko illan, Valtteri ei ollut millänsäkään ja Dilbert olisi halunnut koko ajan ulos raketteja katsomaan. Se ressu rakastaa ilotulitusta niin äärettömän paljon ja yrittää tavoitella raketteja ilmasta häntä heiluen. Kyllä koirat ovat tämän asian suhteen niin erilaisia. Dilbertille näyttää olevan vaan hauskempaa, mitä enemmän räiskyy ja paukkuu. Sillä on upea hermorakenne ja se tottui hyvin ilotulitteiden ääniin jo pentuna. Ensimmäisessä ilotulituksessaan oli 12-viikkoisena ja sen jälkeen muutamassa parin kuukauden välein. Nakkipalkka teki tehtävänsä ja jossakin vaiheessa Dilbertin kanssa ilotulituksen seuraaminen oli sitä, että Dilbert syöksyi taskulle etsimään makkaraa joka kerta kun räjähti. Wilmakin pärjäsi paremmin kuin viime vuonna, pelkäsi vain ihan kaikkein pahimmassa rakettisateessa noin varttia ennen ja jälkeen puolen yön. Kellarin oleskeluaulassa musiikki päällä oli hyvä, koska siellä ei ole ikkunoita. Ylhäällä ollessaan pysyi visusti mun jaloissa ja läähätti.

Illan päätteeksi jompi kumpi koirista oli käynyt varastamassa pöydästä kokonaisen viipaloidun kakun sillä aikaa kun kävin viemässä vieraat kotiin. Yöllä ei ollut selvillä kumpi koirista oli ollut asialla, epäilin kyllä jo silloin Wilmaa, joka röyhtäisi nautinnollisesti kun tulin sisään. Olin ihan kahden vaiheilla annanko jo yöksi Wilmalle kyytabletit rauhoittamaan allergista reaktiota. Jätin kumminkin antamatta, koska elin vielä siinä toivossa, että varas olisi kuitenkin ollut Dilbert. Kuinka epätodennäköistä, kun Dilbert ei koskaan ota mitään pöydältä, vaikka sattaakin käydä nuuhkimassa pöydän antimia ja kuolaamassa pöydän ääressä. Syyllinen varmistui aamulla, kun löysin Wilman mahasta kauttaaltaan ihottumaa, osittain rikki järsittyä ja Wilma oli takuttanut vatsakarvat nuolemalla ja järsimällä vatsaansa. Voi ei :-( Näitä nyt sitten parannellaan tässä pyhien ajan. Selvisipähän 100% varmuudella se, mitä olen vahvasti epäillyt: Wilma on oikeasti vehnälle allerginen. Siitä on nyt täysi varmuus eikä enää koskaan tarvitse kokeilla. Useita muitakin allergioita on, mutta ne ovat oletusasteella. Nauta on toinen, mitä epäilen erittäin vahvasti, lähes vahvemmin kuin mitä epäilin vehnää, ja en ole antanut sitä aikoihin. Vielä kun Wilma käy varastamassa meidän naudan lihat jossakin vaiheessa selviää sekin :-)

Yöllä nukkumaan mennessä mietin sängyssä uuden vuoden lupauksia. Miksi niitä oikein pitäisi tehdä... Aina niitä tulee listattua vain huomatakseen, että ei pystynyt pitämään puoliakaan. Jos jotakin listoja tekisin, tänäkin vuonna listalla olisi laihduttamista, kodinhoitamista tehokkaammin ("pesen aina pyykit ja tiskit heti"), elää säästeliäämmin, tukea lasten koulunkäyntiä paremmin, viettää enemmän aikaa Jumalan kanssa, siis isoja asioita. Onko pakko vaatia itseltään niin paljon?
Nyt en taida luvata mitään - laihduttamiseen, kodinhoitoon, ym. asiat ohitan tyystin. Muutama asia pitäisi muistaa, mutta näitäkään en lupaa:

• olla itselleni kiltti.

• hemmotella itseäni, turhamaisuus on suloista luksusta ja sitäkin tarvitaan.

• antaa itselleni oikeus innostua jostain uudesta :-)

• ottaa unelmani vakavasti - aikuisena taitaa olla unohtanut mitä on olla suuria unelmia. Teinityttönä niitä oli ja moni niistä on vielä toteutumatta, vaikka usea toive ja unelma onkin elämässä jo totta tänä päivänä. Eräs ystäväni on elävä esimerkki siitä, kuinka suuresta unelmasta voi tulla totta. Hän on todella rohkaiseva esimerkki siitä.

• pitää huolta itsestäni, että ensi kesänä/syksynä en olisi yhtä väsynyt ja kyllästynyt kuin viime kesänä kesäloman alkaessa.

Toivoisin myös, että alkanut vuosi olisi Jumalan konkreettisen läheisyyden ja läsnäolon vuosi. Tiedän ihan konkreettisesti ja kokemuksesta, mitä on saada olla Taivaan isän sylissä ja tuntea Hänen kuiskaavan sanoja, jotka nostavat ja kantavat, mutta viime vuonna kuljin niistä niin ohi kuin vain voi ohi kulkea. Elämä oli aivan liian kiireistä kaahaamista niin monella tasolla, työilmapiiri töissä sen kaltainen, että ei pystynyt juurikaan erottamaan hetkiä, jolloin voisi vain olla ja Kuulla ja Rakentua - kotonakaan.... ja kun kyseessä ei ollut (eikä edelleenkään ole) pelkästään oma jaksaminen vaan myös huoli läheisen työpaikkakiusatun työtoverin jaksamisesta, soppa on aikamoinen. En ole ikinä ennen ollut tuollaisessa työpaikassa enkä kuvitellut sellaista voivan olla olemassakaan! Viime vuosi oli raskas myös kotona. Meillä oli iso yläkerran remontti, lasten iso yhteinen huone oli poissa käytöstä, kun sen tilalle rakennettiin pojille omia huoneita. Miten vuosi 2010 voisi olla erilainen? Remontti jatkuu kotirintamalla, töissä ei ole helpotusta luvassa työilmapiiriasioihin(kaan). Ulkoisiin asioihin en välttämättä pysty vaikuttamaan. En tiedä miten siihen pääsisin, mutta kuitenkin vuodesta 2010 on pakko tulla tyynempi.